Evakkona Elimäellä, Eira Vanhanen-Haavisto

Rata Jääsken läpi keisarillisella käskyllä, Eija-Liisa Linnapuomi

Stora Enson juuret ovat Jääskessä, Kirsi Juura

Hyökkäysvaunujen murinaa, Martti Monto

Jääsken apteekin tarina, Kaija Linnahalme

Riitta Uosukaisen puhe Syysseminaarissa 2014

Pääkaupunkiseudun jääskeläisten tapaaminen

kevät 2014 - Eeva-Riitta Kauttu

 

Pääkaupunkiseudun jääskeläisten tapaaminen

kevät  2013 - Eeva-Riitta Kauttu.

Kuvia ylläolevaan 

 

Pääkaupungin jääskeläisten terveiset
Seija Bergman, 6.1.13

 Jääski-päivä Kotkassa, Maija Nevalainen

 

Jokelaise Iero kertoo Ahvola pojist  2012

 

Matkakertomus seuran Viipurin matkalta 2011
Kirjoittaja: Kalevi Hako

 

Mietteitä ja muistoja "jääkärien jäljiltä"- matkalta
Kirjoittaja: Eeva-Riitta Kauttu

 

Oiva Kukkuraisen kertomus 
Evakko-instituutin sivulla (Pytäräjärven rannalta)

 

ISSAKAN TALO JÄÄSKEN LOTTOLASSA

Kirjoittanut Toini Ikävalko, Issakan talon tyttären Olgan tytär.Alkuosa kirjoituksesta on julkaistu kirjassa ”Riukuaidat kylätien varsilla”. Jääski-seuran sivuille kirjoittajan luvalla jutun on lähettänyt Eeva-Riitta Kauttu, jonka mummo oli Issakan Simon sisko Eeva. Eeva-Riitan mummolan nimi oli Lamminpää. 10.10.2010

 Ajatuksia Venäjän matkalta 10.-14.6.2010
Kirjoittaja: Eeva-Riitta Kauttu

 

Tollankankaan suomalasten hautakivet siirretty Punamäen hautausmaalle.

Talkoissa jääskeläisiä oli mukana Miettinen Reijo, Kärkäs Rauno, Laukkanen Jari, Suojapelto Tapio sekä Kaija ja Turo Linnahalme sekä erittäin tärkeänä henkilönä tulkkimme Esko Henttonen. Venäläisiä oli paikalla kahdeksan henkilöä kaksine kuorma-autoineen, joissa oli tarvittavat työkoneet.Tollankankaan hautausmaalta siirtyi runsas 30 hautakiveä 9.10.09 Punamäen hautausmaalle.
Valokuvat, jotka ovat kuvagalleriassa on ottanut Kaija Linnahalme
Lisätietoja siirretyistä kivistä: Kaija Linnahalme
 

 

Jääski-seuran kuva-arkisto luovutettiin Imatran kaupunginmuseon talletukseen 12.10.2008

Riitta Uosukainen ja Paavo Suikkari

Maija Nevalainen,Imatra:

Viime sunnuntaina vietettiin Imatran Kulttuurikeskuksessa merkittävä historiallinen hetki, kun Jääski-seuran kuva-arkisto luovutettiin Imatran kaupunginmuseoon talletettavaksi. Osapuolet, Jääski-seuran puheenjohtaja Kyösti Toivonen ja Imatran kaupunginjohtaja Pertti Lintunen allekirjoittivat molemmin puolin hyväksytyn talletussopimuksen.
    Noin 5000 kuvaa sisältävää arkistoa on viimeiset 13 vuotta hoitanut tarkasti kuin silmäterää imatralainen Paavo Suikkari. Kiitokseksi seuran varapuheenjohtaja Riitta Uosukainen kiinnitti Suikkarin rintapieleen Karjalan Liiton hopeisen ansiomerkin.
  
Kaupunginmuseon amanuenssi Minna Kähtävä- Marttinen oli selvästikin tyytyväinen tällaisen kuva-aarteiston rantautumisesta omiin hoteisiin. Sopimuksen mukaan kaupunginmuseo sitoutuu säilyttämään kuva-arkiston korvauksetta. Museolle perustetaan omana kokonaisuutenaan, omassa tilassaan säilytettävä Jääski- Seuran kokoelma, josta seuran jäsenet saavat maksutta käyttöönsä tarvitsemiensa kuvien sähköiset tallenteet joko sähköpostilla tai cd-rom levyllä. Viimemainittu tallennus tulee kysymykseen silloin, jos kuvia tarvitaan suunnitellusti kuva- tai kyläkirjan kokoamiseen.

24 vuotta toimineen Jääski-seuran kuva-arkistoa alettiin kartuttaa juuri kyläkirjojen tarpeisiin. Kuvien keräämisen aloitti jääskeläisaktiivi Annikki Routakorpi, joka sittemmin kiikutti ensimmäisen arkiston paperipussissa ensimmäiselle seuran puheenjohtajalle Toivo Lyyralle, Kyösti Toivonen kertoi arkiston historiaa. Johon tilaisuudessa mukana ollut kunniapuheenjohtaja Lyyra, että arkiston ensimmäinen lajittelu tapahtui suurella ”pöydällä” lattiatasossa.
     Nyt Jääskestä on koottu kyläkirja jo kaikista kyläalueista ja siinä sivussa on kuva-arkistoakin kartutettu. Kuvien seuraava käyttö tulee olemaan yhä lisääntyvät sukukirjat ja seudun kulttuurin ja historian tallenteena ehkä vieläkin laajempi, jopa yli rajan menevänä yhteisenä historiateoksena, Toivonen visioi. Tällä hetkellä suurimpana kipupisteenä on kuitenkin edelleen Talvisota.  
     Kaupunginjohtaja Pertti Lintunen kiitti Jääski-seuraa kuva-arkiston uskomisesta museon huostaan ja vakuutti Imatran kaupungin kantavan oman vastuunsa vieressä ja osittain sisäkkäinkin sijaitsevan Jääsken kulttuuriperinnöstä. Seuran toiminnassa alusta lähtien mukana ollut ensolaissyntyinen Riitta Uosukainen loi värikkään katsauksen seuran toimintaan, jossa suhteellisen lyhyessä ajassa on saatu paljon aikaan, eikä vähiten sanan ja kuvan voimalla.
Jääski-seuran Kyösti Toivonen ja Imatran kaupunginmuseon Minna Kähtävä- Marttinen iloitsivat yhteisestä kulttuuriteosta, jonka hoito-osa alkaa 5000 kuvasta.

Kuvalinkki

Seuran jäsenillä maksuton käyttöoikeus

 **************************************************************

Jääski-seuran Kannaksen matkan huipennus
Karjalaisuuden ja viipurilaisuuden symboli;
Monrepos- puisto, ”minun leponi” v. 2008

Uutisvuoksi: Maija Nevalainen

Kuurosade lakkasi ja aurinko rävähti paistamaan, juuri kun lounas oli syöty Viipurin Pyöreässä tornissa. Hienoa, suunnitelma pitää, päästään Monrepohon, vaikka vaihtoehto- Viipurin pellavakauppa - olisi myös ollut ihan kohtuullinen. Mutta Monrepos, se ikuinen elämän kaarisilta!
Jääski- seura järjesti juhannuksen jälkiviikolla ensimmäisen Kannakselle suuntautuneen kiertomatkan. Reilu 40 matkalaista saivat kolmen päivän aikana kokea läntisen Kannaksen entiset kotiseudut huonoina teinä ja autioina kylinä, riipaisevina käynteinä kirkkopuistoissa, joissa saattoi tavata talkoolaisia valmistelemassa kotikonnuilla pidettävää yhteistä juhlaa, kirkon paikalla vain korkea puuristi.
   Matkan eräs sivupisto, ajaminen pitkää patotietä Kronstadtin linnakkeen porteille herätti kysymyksen, mistä niin valtava maa-aines tien pohjaksi on saatu. Matkan mainiona oppaana toiminut Jääski- seuran puheenjohtaja Kyösti Toivonen kertoi jonkun päätelleen, että jopa suomalaisten vanhojen hautausmaiden muistokivet ovat sinne hyvin mahtuneet?

Monrepos kangasteli jo mielissä

Tuhoutunut tai tuhottu puiston Goottilainen portti rakennettiin uudelleen 80-luvun lopulla. Portti imaisi matkalaiset Monrepohon, mikä nimi ranskaksi merkitsee kirjaimellisesti ”minun lepoani”. Ajan kanssa puistoalueella kulkiessa voi hyvin yhtyä ja myös aistia tunnelman mielen levosta: suurten puiden varjot, aurinkoiset vihreät rannat, välkkyvät vedet, kiireettömät polut, joita ei päivässä ehdi käydä kuin kerran.
   Puistoalue on kokonaisuudessaan 170. hehtaarin suuruinen. Rauhoitetun alueen historiallinen ydin n. 30 hehtaaria on 1700- 1800 lukujen vaihteessa luotu Monrepos - maatilan ja puiston kokonaisuus. Siihen kuuluvat klassista rakennustaidetta edustavat maatilan puutalo ja kirjaston rakennus sekä kalliomaisemapuisto, joka on puutarhataiteen ainutlaatuinen muistomerkki, kuten puiston portilla olevasta kioskista ostettu lehtinen luonnehtii.
   Eri aikoina puistoa omistivat Viipurin komendantti P.A.Stupishin, Viipurin kenraalikuvernööri F.A.Wurtenberg ja lopuksi paroni Nikolain suku aina vuoteen 1943. Uransa loppuaikoina mm Venäjän Taideakatemian presidenttinä toiminut Nikolai tunnettiin kirjailijana ja runoilijana ja taiteen tuntijana, jonka ehdottomasti paras luomus on romanttinen Monrepos- puisto. Paronisuvun hautapaikkakin on alueeseen kuuluvalla Livingsteinin saaren korkeimmalla huipulla, lumivalkoinen linna kuin sinne lennähtänyt kyyhkynen.

 Pro Monrepos - yhdistys syntyi pelastamaan puiston
 
 Sotien jälkeen oman onnensa nojassa ollut puisto rehevöityi, rapistui, unohtuikin. Tosin aikana, jolloin raja oli kiinni, Viipurin uudetkin asukkaat huomasivat Monrepos- puiston kauneuden ja heidän mielestään myös sopivuuden huvipuistoksi. Tuli uusi nimi Park Kalin, johon istutettiin maailmanpyörä, karuselli ja tanssilava. Ne purettiin 80-luvulla ja kartanon päärakennukseen perustettu vanhusten asuntola ja kirjastorakennukseen sijoitettu lastenkoti lakkautettiin.  Monet hyvin vanhat, eräänlaisiksi muistomerkeiksi tehdyt rakennukset ovat kadonneet ajan hampaisiin. 
    Kun raja alkoi raottua, kävijöiden ikävä nuortui, hetki itkettiin tuhoa, kunnes 1990 perustettiin Suomessa Pro Monrepos yhdistys: Monrepon puolesta. Ensimmäinen liikekannallepano tapahtui venäläisten pyynnöstä tulipalon tuhoaman puiston päärakennuksen katon rakentamiseen. Yhdistys sai organisoitua kahdeksi viikoksi 16 vapaaehtoista. Se oli ensimmäinen talkooleiri Neuvostoliitossa.
   Kokemus oli myönteinen ja ryhdyttiin suunnittelemaan Park Monrepon ja Pro Monrepos- yhdistyksen välistä yhteistyösopimusta. Seuraava sopimus asetti tavoitteeksi luoda puistoon kansainvälinen koulutus -, kulttuuri - ja matkailukeskus.
   Eniten ehkä on mieliä sytyttänyt 50-luvulla tuhoutuneen kaarisillan uudelleen rakentaminen. Kaikki tarvittava materiaali tuli lahjoituksena Suomesta. Silta valmistui syksyllä 1998, ministeri Antti Kalliomäki vihki uuden Kaarisillan arvokkaassa juhlassa. 
   
Kun Karjalaa ei saanut mainita  

Oli aika ettei Karjalaa saanut edes mainita. Lauluntekijä loi laulun, Mustatko Monrepon, Annikki Tähti lauloi sen niin että tuntui. Matkalle oli varattu kyseisen laulun sanoja yhteisesti laulaen muisteltavaksi puiston näköalapaikalla.
    Monrepossa on kaksi asiaa, jotka eritoten koskettavat meitä suomalaisia ja karjalaisia. Ne ovat Väinämöisen patsas kalliopuiston kielekkeellä ja vuonna 1927 pystytetyn itsenäisyyspatsaan kivileijona.
    Ensimmäinen Väinämöistä esittänyt patsas pystytettiin Monrepohon jo 1830- luvulla. Toinen neljäkymmentä vuotta myöhemmin pystytetty Väinämöinen katosi neuvostovallan aikana 1941. Nyt 2007 Konstantin Bobkov valoi uuden Väinämöisen, laulamaan graniittiselle kalliojyrkänteelle. Materiaalikin on kestävää valkoista graniittibetonia.
   Gunnar Finnen veistämä graniittinen Suomen leijona lepää Monrepos - puistossa kuonottomana. Suomalaiset kaatoivat Tervaniemen laella seisovan Pietari Suuren jalustaltaan 1927 ja pystyttivät sen tilalle leijonan Suomen itsenäisyysjulistuksen kunniaksi. Suomen hävittyä sodan, oli leijonan vuoro poistua jalustalta.
    Ajettaessa Koiviston rantatietä Viipuriin päin, tiellä lähellä Uuraan satamaa oli kohouma. Matkanjohtaja Toivonen sanoi, että siinä virtaa Venäjän öljy. Satamasta lähtee joka päivä Suomenlahtea myöten suuri öljytankkeri maailmalle, seikka joka ei ainakaan edistä Karjalan palautustoiveita.    

Kuva 1. Puiston tuhoutunut Goottilainen portti rakennettiin uusiksi v. 1988. Upea portti sulki Jääsken matkalaiset Monrepos - puiston syliin.

Kuva 2. Suomen kivinen leijona joutui tai pääsi Monrepos - puistoon, joskin raajarikkona, pää puolikkaana. Patsas asennettiin Park Monrepon luonnonpuistomuseon toimistorakennuksen edustalle 2000 luvun alussa.

Kuva 3. Todennäköisesti Martinellin suunnittelema kaarisilta on Monrepos- - puiston tunnetuin symboli, Jääsken matkalaisista sillan ylimmällä kohdalla Kaija ja Turo Linnahalme.

Kuva 4. Poukamalta avautuva maisemahelmi, taustan rakennukset kuuluivat maatilaan.

Kuva 5.”Oh kukkula, lyhyeksi hetkeksi sinä olet minun. Mutta sitten ikuisiksi ajoiksi minä olen sinun”. Tämä on Nikolain hautalautalla hänen itsensä kirjoittama säe.

Kuva 6. Uusin 2007 paljastettu Väinämöinen ”jätti kantelon jälille, Suomelle ilon ikuisen, laulut suuret lapsillensa”. Kamera vai kuvan ottaja teki siitä unenomaisen?

Puiston portti

Kaarisilta

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kivinen leijona

Kartano

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kappeli

 

 

 

 

Väinämöinen

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 ***************************************************************************************************************

Sahat lauloivat ja tulosta syntyi

Tuhti talkooporukka jalkautui raivaamaan Jääsken kirkkomaata ja Punamäen hautausmaata 17.5.08
 Kirjoittaja ja kuvat: Maija Nevalainen

Talkoiden päivämäärästä oli sovittu jo viime vuoden puolella. Oli aikaa levittää tietoa ja aikaa kysellä lähtijöitä. Tapahtuman kokenut organisaattori oli Kaija Linnahalme, joka on pian parikymmentä vuotta käynyt vetämässä talkooporukoita entisen kotipitäjänsä pyhillä paikoilla.
   Kaija otti hihasta, kyseli konevoimaa moottori- ja raivaussahoja, hankki niille rajan ylivientilupia ja väelle viisumeita. Tullistakin selvittiin sutjakasti niin että töihin päästiin hyvissä ajoin.
    Osa joukosta jäi kirkkomaalle, johon oli vuosien mittaan kertynyt jo kaatuneita ja pystyyn kuivuneita isoja puita. Siellä oli moottorisahoille ja riskeille miehille vääntämistä saada puut nurin, pienemmiksi ja kasoille kirkkomaan laidoille. Sinne jäivät oksia kantelemaan Itä-Suomen koulusta päivän viisumilla lähteneet neljä nuorta tyttöä. Matka lienee ollut heille varsinaista idän eksotiikkaa.

 Vesakot matalaksi Punamäellä

Jääsken vanhan hautausmaan eli Punamäen hautausmaan raivaukseen tartuttiin ensi kertaa 90-luvun alussa, jolloin Anjalankoskelainen Pentti Viskari kokosi sieltä joukon entisiä jääskeläisiä raivaustöihin. Korkeiden puiden metsämaan riesana on ollut vesakoituminen. Niitä vastaan käyriin nytkin monen miehen ja naisen voimin.
   Hautausmaan portilla on venäläisten hiekkahauta, soranottopaikka, jota on jo pitkään käytetty näköjään kaatopaikkana. Siihen kannettiin sylissä vesakko-oksia, joku kulki ”kassialmana ankkapesien” jälkiä, isompia kaatuneita runkoja vietiin kahden hengen kimppakyydillä. Kun kirkkomaalta sitten joutuivat moottorisahamiehet, he kaatoivat suurimmat kuivuneet puut ja katkoivat jo pitkällään olevat.
     Iltapäivään mennessä metsäpuisto oli kuin olikin upea aurinkoinen puisto, jossa ensi vuonna 70 vuotta muhinut aluskasvillisuus oli levinnyt kukkien lajirunsaudeksi. Sinivuokot lopettelivat kukkimistaan, lemmikit olivat nupussa, akileijat, harjaneilikat, ukonhatut ynnä muut haudoilta karanneet puutarhakukatkin kiersivät nuppua.

 Ruumishuoneen laitamille muistomerkki

Punamäelle on haudattu viimeksi ennen Talvisotaa. Ensimmäisten raivaajien toimesta ja opetusministeriön avustuksella Punamäen hautausmaalle saatiin 1995 muistokivi kertomaan: Jääsken Punamäen vanha hautausmaa. Kahvi- ja infotaukoa pidettiin ”paarhuoneen” kivijaloilla. Kaija Linnahalme kertoi Jääsken hautausmaiden historiaa ja ahkera Jääsken kävijä Aili Finni kattoi kiville kahviaterian.
   Katseltiin kuvia, käytiin läpi tuttujen hautakiviä, joita siellä täällä oli jäljellä ja ihasteltiin, mitä oli aikaan saatu. Sen muistorikkaammaksi, pyhemmäksi ja kauniimmaksi metsäpuistoa ei tekemälläkään saa. Kaipaamaan jäätiin Lesogorskin kunnanjohtaja Andrei Simonovin lupaamaa vierailua, mikä ei esteiden takia toteutunut. Hänelle oli varattuna kipsiin valettu Jääsken vaakuna vietäväksi virkahuoneensa seinälle.


 

Punamäki

Jani Vepsä ja Mansikkalan koulun 8. luokkalainen Vanja Hirvonen äheltävät paksun tyvipuun kanssa. Molemmat olivat perheidensä mukana talkoissa. Janin isä Terho Vepsä pärisytti siinä äärellä moottorisahaa.

 

Punamäki :nostettu kivi

Pojat nostivat kaatuneen puun alta pystyyn Ikävalkojen hautamerkin.

 

 Kahvitauko

Raija ja Esko Mattelmäki kieltä kostuttamassa, Esko oli työssä raivaussahan kanssa, Raija kantoi oksia pois. Eskosta tuli Raijan os. Finni mukana Jääsken vävy, Raija piipahti talkoiden välillä isänsä kodissa.

  

Punamäki

Kahvitauon aikana ympäristö oli jo siistiä, avaraa ja aurinkoista. Edessä Kaija Linnahalme tarjoilee kahvia.

 

  Punamäki
 Osmo Keskinen Imatralta ja Pentti Jauho Elimäeltä ovat usein kohdanneet  kirkkomaatalkoissa.

 

 Etusivulle

 

 

 

 

 

 Rajattu sisalto

Jääskeläisiä tarinoita ja muistoja on talletettu joka toinen vuosi ilmestyviin Jääskeläinen-lehtiin.

Osa lehdistä on jo loppuunmyyty, mutta myynnissä olevia voi tilata Kauppa-sivun kautta.

Ethän heitä pois vanhoja lehtiä tai Jääsken kirjoja. Jos haluat luopua niistä, niin Jääski-seura ottaa mielellään vanhoja numeroita vastaan välitettäväksi edelleen.

Laita viestiä: jasen.jaaski@gmail.com